sunnuntai 6. syyskuuta 2015

Nuivat veljemme Itä-Euroopassa


Olisiko se tosiaan aivan hirveä häpeä Suomelle leimautua enemmän itäeurooppalaiseksi kuin länsieurooppalaiseksi kansakunnaksi? No, näköjään olisi. Ainakin jos uskomme Jari Tervoa ja kumppaneita, joita Suomen ”itäiset” asenteet siirtolaiskriisissä närästävät. Mutta nyt vain sattuu olemaan niin, että Suomi historiallisesti ajatellen ihan oikeasti on joissain suhteissa vähintään yhtä paljon itäeurooppalainen – tai ainakin baltialainen – kuin länsi- tai pohjoismainen kansakunta.

Heti itsenäistymisemme jälkeen nuoren kansakunnan identitaarinen sijainti ei ollut mitenkään itsestään selvä. Itä-Eurooppaa voi kutsua myös Väli-Euroopaksi, mikä asemoikin Itä-Euroopan geopoliittisesti varsin hyvin: kyseessä ovat Saksan ja Venäjän välisellä vyöhykkeellä sijaitsevat kansakunnat, rajamaat. Tätä Suomen välieurooppalaista aspektia sivusin viitisen vuotta sitten julkaisemassani kirjoituksessa.  Kirjoitin mm. tähän tapaan:
”Suomea on todella perusteltua pitää historiallisessa mielessä vähintään yhtä paljon välieurooppalaisena kuin pohjoismaisena kansakuntana. Itsenäisyyden ensivuosina suomalaiset itsekin olivat tästä tietoisia eikä nuoren kansakunnan kansainvälinen identiteetti ollut mitenkään kirkossa kuulutettu. Identiteetti on subjektiivinen kysymys, mutta myös monet objektiiviset indikaattorit viittasivat itsenäisyyden alkuvuosina selvästi pikemminkin Baltiaan ja keskiseen Itä-Eurooppaan kuin Skandinaviaan. Ruotsista katsoen Suomi oli villi, takapajuinen, köyhä ja poliittisen väkivallan leimaama maa.” 

Vaikka pohjoismainen suuntaus vakiintui viimeistään 30-luvun puolivälissä eikä ole sen jälkeen ollut vakavasti uhattuna, niin yhä edelleen Suomi on Pohjoismaiden joukossa oudoin ja ”itäisin” jäsen (siis muutenkin kuin itsestään selvän maantieteellisesti). Onko nuivuutemmekin siis viime kädessä itäeurooppalaista perintöämme? Ties vaikka olisikin.

Itä-Euroopan kansakunnista puhuttaessa Venäjä on rajattava ulkopuolelle. Venäjä on todella oma sivilisaationsa eikä se kuulu Eurooppaan ensinkään (ja tämän sanon siis ihan neutraalina toteamuksena, en herjana). Varsinaiseen Itä-Eurooppaan on, kuten todettua, luettava ne maat, jotka ovat historiallisesti joutuneet tasapainoilemaan Venäjän ja germaanisen kulttuuripiirin välissä enemmän tai vähemmän puolisiirtomaina. Tässä joukossa Suomen asema on onnekkain: se selvisi toisesta maailmansodastakin kaikkein vähimmin vaurioin, mikä mahdollisti pohjoismaisen hyvinvointimallin juurtumisen myöhemmin. Mutta silti Suomessakin historian paino yhä tuntuu raskaampana kuin muissa Pohjoismaissa. Postmoderni unelmahöttö on meillä näihin päiviin saakka ollut selvästi harvinaisempaa kuin jossain Ruotsissa, mutta valitettavasti tilanne muuttuu tässäkin suhteessa koko ajan huonompaan suuntaan.
 
Kaikkia Itä-Euroopan maita yhdistää se tosiasia, että ne ovat vuosisatojen ajan joutuneet tuntemaan muukalaisen ikeen niskassaan, milloin saksalaisten rosvoritarien, milloin kasakoiden taholta. Molotov-Ribbentrop –sopimus oli vain vuosisatoja vanhan teeman moderni variaatio, ja kaikkia niitä maita, jotka ovat tästä sopimuksesta joutuneet kärsimään, voi mielestäni pitää jossain määrin itäeurooppalaisina. Ja juuri tässä raskaassa historiassa on avain näiden kansojen nuivuuden ymmärtämiseen.  

No, suomalaiset ovat viimeistään toisen maailmansodan jälkeen kulkeneet omia eriskummallisia teitään Itä-Euroopan valtaosan katkeralta kohtalolta säästyneinä mutta silti vähän ulkopuolisina myös pohjoismaisesta näkökulmasta. Meillä ei kuitenkaan olisi varaa ryhtyä näiden jaritervojen lailla nälvimään unkarilaisia, puolalaisia tai baltteja, sillä oli melko vähästä kiinni, ettei meistä tullut vuonna 1944 kaikkein pohjoisinta Baltian maata.

***

Jo vakiintuneeseen tapaan käännän tähän lopuksi vähän Boulevard Voltairea. Osaksi kääntämässäni jutussa Dominique Jamet analysoi tarkkanäköisesti Itä-Euroopan maiden vastahakoisuutta alistua EU:n taakanjakomekanismeihin ja niiden nuivuuden syitä yleisemminkin.  

”[Ne maat], jotka ovat asettuneet päättäväisimmin vastustamaan sanelua [tässä kysymyksessä], ovat tunnetusti Puola, Tšekki, Slovakia, kolme Baltian maat ja – tietenkin – Unkari. 
Ollaanko Varsovassa, Prahassa tai Bratislavassa siis itsekkäämpiä, epäsolidaarisempia ja vähemmän vieraanvaraisia kuin Berliinissä, Pariisissa tai Lontoossa? Ei ole mitään aihetta uskoa näin. Entä onko taloudellinen tilanne sitten idässä huonompi? Se vähän riippuu. Vaikka sielläpäin ollaankin edelleen keskimäärin vähemmän vauraita kuin meillä, niin idässä ovat talouden kasvuluvutkin suurempia ja työllisyysaste yleisesti ottaen parempi kuin EU:ssa keskimäärin. Tästäkään ei siis ole kyse.    
Itä-Euroopan kansat [--] ovat kaikki joutuneet pinnistämään vähät voimansa äärimmilleen puolustaessaan omaan kieltään, kulttuuriaan, uskontoaan tai kansallista yhtenäisyyttään, ne ovat taistelleet itsenäisyytensä puolesta usein vuosisatojen ajan. Menneisyydessään nöyryytettyinä, silvottuina ja alistettuina, nämä kansakunnat vaalivat tuskallisen historiansa muistoa ja suhtautuvat tulevaisuuteensa syystäkin epäillen; aivan äskettäin itsenäisyytensä uudelleen saavuttaneina ne varjelevat suvereniteettiaan mustasukkaisesti ja torjuvat kaiken, mikä näyttää olevan omiaan heikentämään tai vahingoittamaan sitä. Nämä kansat ovat pieniä ja tietävät, mitä pienuus on tullut niille maksamaan, ja siksi ne epäilevät suurten kansojen aikeita. Demografisesti vähäväkisinä, taloudellisesti edelleen hauraina ja poliittisesti heikkoina ne torjuvat Saksan ja Ranskan vaatimukset [maahanmuuttorasituksen taakanjakoa koskien], mutta syynä tähän ei ole muukalaisvihamielisyys tai rasismi. Nämä kansat yksinkertaisesti tuntevat huolta omasta identiteetistään; ne kunnioittavat ja jopa rakastavat, niin omituiselta kuin se ranskalaisesta voi kuulostaakin, omaa identiteettiään ja aivan nuorta itsenäisyyttään eivätkä halua nähdä isänmaansa sulavan osaksi valtavaa ylikansallista sekametelisoppaa, jota vieraat kokit hämmentävät.” 

En keksi tähän mitään lisättävää.  

3 kommenttia:

  1. Jaan tämän Facebookissa, like like ;)

    PS:llä on hyvät suhteet Tanskan kansanpuolueeseen ja Puolan Laki ja Oikeus - puolueeseen. Brittikonservatiivit ovat vähän epäilyttäviä, mutta toisaalta erittäin kirjavaa joukkoa. Sieltä löytyy tuon itäeurooppalaisen asenteen ymmärtäjiä kuin kieltäjiäkin. Euroopan parlamentilla ei tietysti ole suurtakaan valtaa, mutta jos itäeuroopan maiden konservatiivit lähtisivät EPP:stä ECR:ään, niin ryhmä vahvistuisi aika suuresti.

    Tervosta en ole muuta mieltä kuin, että Myyrä oli tylsä kirja, Tervo muistuttaa aika paljon virallista neuvostokirjailijaa ja jännityksellä odotan hänen ensimmäistä saksan- tai ranskankielistä novellikokoelmaansa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No jaa. Kyllähän tuota Tervoa lukee. Luen minä toisaalta Gabriel Garcia Marqueziakin, joka oli tulipunainen kommari, tai Célinea, joka oli puolihullu osapäivänatsi, tai Pirandelloa, joka oli varhainen fascistipuolueen jäsen ja Mussolinin kaveri. Hyviä kirjailijoita on turha dissata olkoot millaisia pölkkypäitä tahansa muissa suhteissa.

      Poista
    2. Toki noin. Taiteilijoita ei pitäisi ajatella poliittisesti lainkaan. Myyrä vain oli minusta tylsä ja huono kirja, eli aikamoinen pettymys, joka ei innostanut lukemaan muita teoksia. Toisaalta kansallismieliseksi ja isänmaalliseksin ihmiseksi luen hävettävän vähän kotimaista kirjallisuutta mistä asiantilasta pitäisi kyllä tehdä parannus.

      Poista